Pohdintaa

Älyllinen Samaistuminen – pohdintaa kuinka mieli erottelee jyvät akanoista

Maailma näyttäytyy erilaisena meille jokaiselle. Kaikilla on oma yksilöllinen kokemus – ja aistimaailmansa, joka tekee hänestä erilaisen verrattuna toisiin ihmisiin. Kuinka sitten erilaiset ihmiset – jotkut hyvinkin erilaiset – tulevat toimeen keskenään ja miksi se joillain onnistuu ja toimii paremmin kuin muilla?

Törmäsin ilmaisuun ‘älyllinen samaistuminen’ ja se herätti innostuksen kirjoittamaan tuosta ihmisiä yhdistävästä ja erottavasta tekijästä, joka on myös suurilta osin vastuussa siitä, miten näemme ja arvotamme toisiamme tässä sekavassa ja nykyään myös kaoottisessa globaalissa ilmapiirissä.

Miksi esimerkiksi jonkun mielipiteellä on enemmän merkitystä kuin toisella? Miksi rakastamme vain ‘yhtä yli muiden’? Miten valitsemme ystävämme ja uskottumme, kenen neuvoja kuuntelemme ja keitä tuomitsemme ja hylkäämme? Kaikki nuo ovat yhteydessä älykkyytemme eri tasoihin, sillä aivomme kertovat meille suoraan, mitä asioita pidämme tärkeinä juuri meille.
Onko älykkyys vertailua vaiko hyväksyntää muiden ‘parempien’ ihmisten silmissä? Onko se tapa olla merkityksellinen omana itsenään vaiko onko se aina yhteydessä ihmiskuntaan? Voiko älykkyyttä koskaan mitata sellaisena kuin se on, ilman vertailukohdetta?

Älykkyyttä voidaan mitata monin tavoin, esimerkiksi jo siinä, kun puhutaan parisuhteiden muodostamisesta, niiden kestävyydestä ja yhteensopivuuden ongelmista ja haasteista. Jokuhan niistäkin tekee jatkuvaa tutkimusta.
Rakkaudesta puhuttaessa ei usein puhuta edes varsinaisesti älykkyydestä vaan tunteet irrotetaan omaksi alueekseen. Rakastumisen kokemus enemmänkin yhdistetään ‘hölmöilyyn’ kuin viisauteen, kun ihmisen koko sisäinen maailma mullistuu toisen ihmisen vuoksi.

Mitä jos kaikki sekavuus mitä rakkaus tuo mukanaan johtuukin nimenomaan ‘kilpailevasta’ älykkyydestä toisen vastaavan kokemus – ja aistimaailman kanssa? Sen takia tunteet ovat niin paljon voimakkaampia silloin, kun rakas ihminen on lähellä. Emme voi sille mitään, kuinka hormoonit kehossamme heräävät hyrräämään. Kemialliset reaktiot ovat vastustamattomia ja ihminen haluaa totella kehonsa vaatimuksia. Se on biologinen osamme, että ‘menetämme hallinnan’ omasta mielenrauhastamme ja haluamme sukeltaa ‘päätä pahkaa’ toisen ihmisen kokemusmaailmaan ja löytää yhteyden häneen mahdollisimman pian.

Rohkenen väittää, että varsinainen älyllinen samaistuminen on tapahtunut vasta sitten, kun kahden ihmisen halut kohtaavat heidän sisäisen dialoginsa kanssakäymisen jälkeen. Sitä ennen on vain voimakkaita kemiallisia kehon tuntemuksia, joita ei silti suinkaan sovi väheksyä, vaan niitäkin täytyy oppia kuuntelemaan ja ymmärtämään, että voi siirtyä ihmisen henkiseen puoleen fyysisen lisäksi. Älykkyyttä ei voi silmillä nähdä, vaan se on ihmisen toiminta – ajatus ja tunnetapa, joka toimii ihmiselle itselleen ominaisella, yksilöllisellä tavalla, silloin kun hän kaipaa yhteyttä samankaltaiseen mieleen ja kehoon.

Ihmisen kokemusmaailmaa voidaan jakaa moneen osaan. Joillekin sitä on helpointa käsitellä vain fyysisen kokemisen kautta. Mikäli jotakin tiettyä asiaa ei ole konkreettisesti kokenut, sitä ei ole tapahtunut myöskään kokemuksellisessa, henkisessä mielessä. Tässä vaiheessa ei ole edes abstraktia ymmärrystä mahdollisesta samasta näkökulmasta ihmisten välillä, vaan puhutaan yksipuolisesta näkemisestä. Hyvänä esimerkkinä uskonnolliset näkemyserot, kirjallinen ja metaforallinen tulkinta Jeesuksesta, oliko hän elävä Jumala ihmisenä maan päällä vaiko rakennettu mielikuva Jumalasta maan päällä.

He ketkä ajattelevat paljon kokemisen mahdollisuuksia ja sen ulottuvuuksia, ovat idealistisempia hyvin vaikeidenkin aiheiden äärellä ja voivat ‘viihdyttää’ ajatuksiaan kaikenlaisista kokemuksista, silti toteuttamatta niistä yhtäkään konkreettisesti itse.
Mikä on se idealismin ja fyysisen konkreettisen kokemisen merkityksellinen eroavaisuus? Muuttuuko ihminen aina, mikäli hän todella seuraisi ajatuksiaan myös teoissa, hajoaako idealismi ennen ajatusta, vai hajoaako ihminen painostavien ajatustensa alle? Kokonaisuuden ylläpito vaatii suurta kärsivällisyyttä ja myötätuntoa ennenkaikkea itseään kohtaan ja ilman valmiin idealismin tai kasvatuksen luomaa taakkaa niskassa, jota useimmat ihmiset kantavat usein läpi elämänsä laskematta sitä hetkeksikään alas tai psykologisesti tarkastelematta lähemmin, mitä kantavat mukanaan.

Kirjallisuus ja lukeminen opettaa ihmisiä samaistumaan erilaisiin maailmoihin ja katsomuksiin. Tarinat opettavat ihmistä kuvittelemaan ja herättävät aivojen empatiakeskuksen toimimaan. Mitä aiemmin lapset saavat lukea ja kuulla tarinoita, joista he aidosti oppivat jotakin heille tärkeää ja mitä heidän nuoret aivonsa kykenevät käsittelemään, sitä aiemmin empatiakokemukset saavat rohkaisua ja tilaa kehittyä. Mielikuvitus ja empatian käyttö on myös lähellä toisiaan, ja kun yhdistetään hyvin kehittyneet sosiaaliset tunnekokemukset -ja taidot ymmärtää erilaisia näkökulmia, voi ihmisen pelokkuus toisenlaisuutta tai muunlaista kokemusmaailmaa kohtaan olla huomattavasti alhaisempi kuin sellaisella, joka ei ole koskaan päässyt vapaasti harjoittamaan empatiaa itsensä tai muiden kanssa.

Voiko kirjallisuudesta kummunneet tarinat silti, kuvitteellisuuden kautta lähentää tai luoda autenttista siltaa ihmisten välille, kun älyllinen samaistuminen on silti erilaista myös mielikuvituksen ja abstraktioiden käsittelyn alueella? Valtaisa esimerkki siitä, miten vaikeaa on yhä ihmisten kommunikoida samasta aiheesta ja löytää yhteisymmärrys tai täysin sama mielipide, on taide. Vielä kun otamme mukaan kuvioon itse taiteilijan ja hänen oman mielipiteensä, ei tarvita paljoakaan provokaatioita ja kokemusmaailman ja älyjen tasojen eroavaisuutta, niin on käynnissä jo mielipiteiden täysi sotatila, jossa jokainen taistelee oikeudestaan olla oikeassa. Tällaisen tilanteen takia mietinkin, onko älykkyys ja näkemys tulkinnallista ja sidottuna subjektiiviseen mielipiteeseen, vai onko sen tulkitseminen itsessään virheellistä älykkyyden osoittamista, jossa ihminen vain kuulee oman äänensä ja hukuttaa muut ‘taustameluun’?

Sanomme, että jos jokin tarina koskettaa meitä, se tarkoittaa eri asioita sille, kuka sen sanoo tai tuntee. Kyse on ihmisen oman kokemusmaailman kohtaamisesta, jälleen kerran. Puhumme asioista, joihin koemme jo valmiiksi yhteyttä, siksi se myös voi koskettaa meitä sisäisesti. Mikäli puhumme tuntemattomista asioista tai asioista joista emme ole koskaan kuulleetkaan, olomme on miltei typerä, kun voimme ymmärtää jonkin asian vain sen kautta, miten se asia on jo osa omaa tietoista elämäämme.
Emme voi puhua yhtä rakkaasti jonkun tuntemattoman planeetan tähtitaivaasta, kuten puhumme oman planeettamme tähdistä, sillä emme tunne muita taivaita. Mutta voimme kuvitella muita tähtiä ja planeettoja. Siitä on mahdollista muodostaa jälleen yksi henkinen silta ja myös johdonmukainen yhteisnäkemys, vaikkei asia olisikaan konkreettisesti kokemuksellinen missään vaiheessa elämää.
Kahden ihmisen on oltava ajatuksissaan yhteisymmärryksessä, jotta kokemisen aikaansaamaa hämmennystä, torjumista, tunteiden sekaantumista tai toisen ihmisen läsnäolosta tai läheisyydestä johtuvaa rationaalista tai irrationaalista pelkoa ei pääse syntymään.

Jotkut tahot myöskin osaavat manipuloida ja hyödyntää ihmisen valmistautumattomuutta pyrkimällä hallitsemaan toisen osapuolen ajatus- ja kokemusmaailmaa. Tällaisella itsekkäällä ja dominoivalla pyrkimyksellä päämäärätietoinen ihminen tunkeutuu toisen elämään niin, että samalla voi aiheuttaa traumaattisia ja väkivaltaisia tilanteita ihmisten välillä. Sellaista tilannetta ei tulisi koskaan sallia ilman molempien osapuolien suostumusta, esimerkiksi seksuaalisessa tarkoituksessa.
Uhkatilannetta voisi luonnehtia myöskin niin pienessä mittakaavassa, että kun toisen kokemusmaailma ‘jyrää’ toisen ‘heikomman’ ihmisen alleen ja valtaa sen, silloin ihminen alistuu toisen hallintaan ja kokee oman ‘maailmanloppunsa’ ja kokee olevansa avuton pääsemään irti toisen vallasta ilman ulkopuolista apua. Kyse on lähes aina henkisestä otteesta, useinkaan ei fyysisestä hallinnasta, vaikkakin sitäkin äärimmäisissä kohtaamisissa tapahtuu.

Kaksi tasapainoista, mieleltään lähes tervehenkistä (normaalia) ja tasa-arvoista älykkyyttä, ketkä ymmärtävät toistensa kokemus -ja aistimaailmansa arvot ja kunnioittavat niitä toisissaan, pystyvät varsin rikkaaseen ja monipuoliseen kommunikaatioon niin, että heidän väliltään puuttuu kaikki alistamis- ja/tai kilpailuhenkisyys. Onko sellainen kommunikointi älykkyyden aikaansaamaa rakkautta vaiko älykästä empatiaa, joka on vuosien aikana kehittynyt useiden mielekkäiden kokemusten, tiedonjanon ja ajatusten viihdyttämisen seurauksena?

Ehkä rakkauden ja empatian raja kulkee juuri jossakin siinä välillä.

kirjoittanut Kirsi Salonen 4.2. 2019