esseet, esseet ja artikkelit

Materiaalinen Rakkaus

Olen viime aikoina lukenut Gaston Bachelardia, ranskalaista filosofia, joka on kirjoittanut muun muassa teokset ‘Tilan Poetiikka’ ja ‘Vesi ja Unet -essee materiaalisesta mielikuvituksesta’. Pidän hänen teksteistään kovasti ja ne ovat antaneet minulle paljon oivalluksia ja suorastaan uusia ajatuksia, joita nyt jaan tässä lyhyessä artikkelissa.

Luettuani ‘Vesi ja Unet’ -teosta, tuli pikkuhiljaa ikäänkuin haastava tunne siitä, että jospa voisin viedä Bachelardin ajatusta pidemmälle tuosta ns. elementaalisesta analysoinnista (vesi, tuli, ilma, maa) ja tuoda itse rakkauden määritelmän osaksi materiaalisuutta.

Sitä on pohdittu lähes kautta aikain, onko LIHALLINEN eli tässä tapauksessa juuri materiaalinen rakkaus sitä ‘todellista’ rakkautta, vai onko henkinen tunne ilman lihallisuuden ‘välinettä’ sitä syvempää ja aitoa rakkautta. Onko rakkaus edes tunne, vai onko se tekoja, jotka toteutuvat vain lihallisuudessa?

Naisen rakkauden syvyyttä on tarkasteltu eri tavoin kuin miehen. Syynä tähän on kulttuurisidonnainen ja usein sen tutkimisen ja suoranaisen empiirisen tarkastelun ‘blokkaa’ uskonto. Naisen rakkautta on pidetty ‘piilossa’ (ns. okkultisena) katseilta, se on ollut nöyrä ja kuuliainen, eikä sen määritelmää ole usein sanoitettu filosofisin termein, ellei runoudessa.
Miten siis avata tämä aihe ilman runouden sivuvaikutusta?

Bachelard teki runouden tutkimisesta oman tieteenharjoittamisen tapansa ja loi syvyyttä ns. faktuaalisuuteen kielessä, mikä on usein mielletty siksi ‘ainoaksi’ tavaksi harjoittaa tiedettä. Vaan se ei ole totta. Voiko naisen rakkaus olla jämäkän faktuaalista ja materiaalista kuin miehen syvimmät proosalliset tulkinnat, kun hän UNELMOI siitä ‘täydellisestä, kokonaisvaltaisesta rakkaudesta’, jonka ehkä pyhimykset kokivat henkisessä vaelluksessaan kohti Jumalaansa?



Voiko materiaalinen rakkaus olla yhtä pyhä ja saavutettava, jumalallinen tunne, mutta ilman uskonnollisia abstraktioita ja mielen luomia ideaalisuhdanteita ns. yliluonnollista kohtaan?
Aito ihmisen kosketus ja yhteenkuuluvuus seksuaalisesti on asia mistä neitsyet ja munkit ja pyhimykset vain saivat ‘syntisiä vilahduksia’. Sellainen ei siis ole samaa rakkautta. Se on täysin eri verbi ja tunne, mitä uskova ihminen kokee verrattuna lihaa rakastavaan ihmiseen. Voiko lihallisuus luoda yhtä pakottavan merkityksen ihmisen elämässä kuin USKO?

Sanon, että voi. Ja sanon, että se ei ainoastaan voi, mutta se myös korvaa uskonnon tarpeen.
Kun lihallisuudesta tulee konkreettinen pyhä asia, sen abstraktiot tuhoutuvat ja ihminen myös konkreettisesti muuttuu.
Materia muokkaa materiaa, henkisyys ELÄÄ materiassa. Mikäli materia tahtoo ja saa jonkin asian, mikä on sille yhtä ja samaa henkisyyttä, jonka se kokee saavansa kokonaisuudessaan materiassa, eikä poimi haluamaansa IDEAMAAILMASTA, se on silloin täydellinen omassa toteutuksessaan ja olomuodossaan. Liha, joka rakastaa lihallisuutta, on ihmisyyden, luonnon omaa jalostamatonta rakkautta. Kaikessa eroottisuudessaan, joka hikipisarassa ja valuvassa nesteessä ja lihasten pehmeydessä, huulten, arpien ja haavojen rosoisuudessa ja elinten kovuudessa ja sykkeessä, on ja elää tuo alkuihmisen juuri, joka rakastaa itseään yhtä paljon kuin toista ihmistä, ketä syleilee.

Uskonto riisti ihmiseltä tuon luonnonmukaisen, villin ilon ja euforian, mitä totaalinen lihallisuus antaa. Ehkä meillä on yhä aikaa luoda yhteys ja muodostaa tuo eroottinen alkujuuri toisiimme, aivan kuin sen kasvattaminen olisi jumalallinen käsky, mistä kieltäymisen hinta on ihmiskunnalle liian kallis hinta maksaa.

  • Kirsi Salonen, 11.7. 2021

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s